Vuosi oli 95 (nevöfoget). Suomi otti ensimmäisen MM-kullan jääkiekossa ja vähän ennen sitä synnyin minä, Simeon Valonen.
Jokainen tietää sen klassisen tarinan, joka alkaa sanoilla: “Isi, musta tulee jääkiekkoilija”, just noilla sanoilla alkoi minunkin tarina. Lätkätreenit ja joukkueurheilu veivät täysiä mukanaan ja annoin hyvin pitkälti koko nuoren elämäni jääkiekolle. Kiekko tarttui räpylään niin hyvin, että tie vei rapakon taakse Pittsburgh Penguinsin AHL-joukkueen treeneihin asti. Sitten särkyi selkä, ja samalla unelmat.
Rehellisesti sanottuna olin hetken aikaa tosi hukassa, niin kuin varmasti jokainen meistä, joka joutuu päästämään irti unelmastaan. Tartuin kuitenkin pitkän tauon jälkeen golfmailaan ja laji maistui yhtä hyvältä kuin pikkupoikana. Ei mennyt niin sanotusti leveäksi, kun ukki löi mulle golfmailan käteen jo 6-vuotiaana. Swingi alkoi purra, putti palaili lihasmuistiin ja tosipelit alkoi kiinnostaa. Mindset mulla oli silloin, ja on edelleen, kuin huippu-urheilijalla, vaikka selästä ei voinu sanoa samaa. Nyt muuten golfataan, ja ulosmitataan potentiaalista kaikki irti.
Selkä leikattiin kondikseen ja samoihin aikoihin pääsin mukaan Eskolan Jannen treeniryhmään. Saatiin idea 10 000 tunnin haasteesta. Jos laitan itseni likoon, niin 10 000 treenitunnin jälkeen on pakko pystyä kertomaan mihin paukut riittää. Nyt takana on noin 5 000 tuntia, jotka on vain lisännyt luottoa prosessiin – pari seuranmestaruutta ja paikka Finnish Tourilla eivät tulleet ilmaiseksi.
Unelma on, että golfista tulee mulle työ. Mutta tärkeintä on, että voin inspiroida myös muita. Kun joku ovi sulkeutuu, niin aina avautuu uusi. Kokeilkaa rajoja ja kuunnelkaa sydäntä. Haluan omalla tekemisellä näyttää, että unelmat on tehty tavoiteltaviksi. Ja toivon, että mun esimerkki antaa muillekin mahdollisuuden unelmoida.